Maaninen pixie-unelmatyttö

En ole koskaan tehnyt tätä enne vaikka annoin sinulle sellaisen kuvan. En ole koskaan palannut kuukausittain samaan sitoutumattomaan syliin tai tuoksuun ja kuule, hiuksesi olivat viime kerralla kosteat. Vetelin sormiani niiden lomitse haltioissani, niin pehmyt. Elossa.
Tunsin lämpösi ja hartioittesi leveyden t-paidan läpi enkä osannut lakata liikkumasta. Sinä varmaan pidät naisista jotka makaavat paikoillaan eivätkä humalassa kirjoita viestejä muistiinpanoihin. Editoin niitä monta kertaa, editoin mutta en luota itseeni arvostelijana. En ole koskaan oikein hahmottanut sitä kuinka substanssit minuun valuvat.

Teen itseni tekopyhäksi mutta ilman sitä olisin varmasti kaikkien silmissä tyhjä.

Kuin Pyhin viimesin

Astun ulos autosta ja nään sinut
Olet sellaisella tavalla kirkas,
että sisuskaluni alkavat kiljumaan kauhusta
kuin kaunis neitsyt kauhuelokuvassa

Silmäni etsivät juhlakalua
ne koettavat tarrata valkolakin
tuoreeseen, puhtaaseen lihaan.
Sen loisto häviää vierelläsi.

Astelen nopeasti,
puhun nopeasti,
juon nopeasti
vauhti pitää pystyssä,
sen tietää jokainen joka on koskaan juossut alamäkeä.
Onnistumatta pysähtymään.

En ylläty mistään,
en siitä kuinka poltan askillisen malboro goldia
kuinka ratikassa on hiljaista
pääni hänen olallaan kuulokkeet korvissasi

Olit unohtanut että nykyään minäkin juon olutta.

Lähdet, en ole koskaan tuntenut samanlaista pettymystä

Kuluma

Tiedän että kevät tarkoittaa vuotavia silmiä, joko siitepölystä tai sydänsuruista ja huomaan  kaipaavani sadetta. Sen jälkeen kun suostuu luopumaan, pitäisi alkaa itsekkyyden aika mutta aika on ollut yksi niitä määreitä, joiden kanssa en ole onnistunut löytämään yhteistä säveltä.

Hiljaa olen niellyt nöyryyttävän akateemisen kalkin ja opetellut kassahihnan ilmentymiä. Tutkinut laatikoista löytyvien lehtiöiden papereita, opetellut yhdistämään grammat huokoisuuteen ja pyhittänyt bussimatkoja Brian Molkolle. Olen nauttinut Hämeentiellä ja Helsinginkadulla auringosta ja monta kertaa liian isosta farkkutakistani, mutta kaipaan sadetta.

Kun sade nostattaa ilmaan katupölyn tuoksua voin kokea pysähtyneisyyden autuuden ja melankolian kaikista niistä kesistä joina haistoin sitä samaa onnellista tuoksua Aleksis Kiven kadulla parvekkeella, ja ne ajat jolloin vielä pyöräilin rannasta roskapankille ja kallion kusella kyllästetyt kulmat tuntuivat nykyistä enemmän kodilta.

Krapula

Jälleen, kehoni on hytissyt peittojen seassa liiasta lämmöstä, käteni kahvista ja mieleni kaikista niistä kärrynpyöristä joita elämä on heittänyt. Ihmisistä hohkaa niin sekaisia suunnitelmia, uusi tuulia ja ihoilla kuultaa uusia sävyjä, murrettuja ja mattaisia sekä kiiltäviä helmiäisiä. Keneen täällä uskaltaisi tai saisi ripustautua? Ja kuinka pyytää anteeksi niistä hetkistä joina ihmiset kaatavat kuivaan multaani vettä, joka jää pinnalle vellomaan?

En tiedä, välillä seison itseni ulkopuolella ja koostun puhtaasta hedonismista. Hei, mistä löytäisi suurimman nautinnon? Syleistä, syljestä? Saa ehdottaa.

Suola

Luonteeseeni ei koskaan kuulunut, irrotus eikä unohdus eikä luonteeni muutu, vaikka ihmiset uurtavat minuun vuorotellen uria. En ole aiemmin koskaan ajatellut käveleväni Vantaalle vain kangaskengissä ja farkkutakissa, mutta sekin muuttui tänään Kumpulassa. Ensimmäisiä kertoja tapahtuu harvoin, sillä laastareiden pois repäiseminen on etusijalla kun valitaan mitä puristaa itsensä tekemään. Ajattelin aloittaa iholleni tukkimiehen kirjanpidon siitä, kuinka irtoamisen jälkeen, en vieläkään ole irrottanut. Kuinka hyväksynnän otettua vallan kaipauksen sormet silti yhä leikkivät hiuksillani.
Sinusta on ollut vaikea kirjoittaa, nyt kun kaikki johon lasketaan lupaukset ja hyväilyt on ohi.

paranoia

Yritin kirjoittaa hänestä.
Hänen äänestään ja hiuksistaan, kävelymatkaetäisyydestään. Yritin kirjoittaa hänen solakan selkänsä kaarista ja hengityksensä tahdista. Etsin niitä suortuvia peltikatoista ja t-paidoista joita ei tulisi mieleenikään ostaa. Ajattelen yökerhojen vilkkuvia valoja ja puolilleen tyhjiksi juotuja tuoppeja. Ajattelen sitä kirottua greippilonkeroa, joka ei olisi saanut häntä oksentamaan Kaivopuistossa vuoden 2014 vappuna. Ajattelen miten lakanasi pysyisivät suorina kun nukkuisitte vieretysten ja sikeästi, ja miten et tajuaisi laskea luomien määrää hänen olkapäillään.
Koetin kirjoittaa hänen sormiensa lakkaamattomista kynsistä joiden pituutta etsin merkeistä jotka eivät ole vielä piirtyneet ihollesi. Löysin kuitenkin sen mitä tuntisit, kun hän painaisi itseään tiukemmin vasten lanteitasi, naputtelisi play stationin ohjaimen nappuloita tottuneesti ja soittaisi iPhoneltasi johon minun et anna koskea juuri kaltaistasi musiikkia. Löysin sen jo viime syksynä, yönä jona pidättelin onnellisia kyyneleitä joilla olisin halunnut huuhtoa hien hartioiltasi.

Nyt kirjoitan kuinka hän saa sinut ymmärtämään, että kaikki ne epäilykseni ja murheeni joihin aikaa myöten turhauduit ja minä kasvoin kiinni, olivat vasten väitteitäsi todellisia. Hän saa sinut ymmärtämään, ja minulle riittää se, jos sekunniksi sinussa syntyy halu pyytää minulta anteeksi.

Aallonpohja

 Olen koettanut korjata itseäni vuoksesi, mutta se on johtanut vain insomniasta hypersomniaan hyppimiseen ja liian moneen maitokahviin. Maistan suussani musteen koska minulla on se paha tapa nuolla siveltimen kärkeä, käyttää oikotietä joka hitaasti pilaa harjakset. Olen ahneudessani syönyt sinulta ja itseltäni arvokkaita hetkiä joiden oksentaminen öisin sattuu, mutta bulimia ei ole minulle uusi tuttavuus. Minä osaan työntää sormia kurkkuun ja kakoa ylös vaivaavat tunteet ja muistot, vain katuakseni sitä myöhemmin. Opin sen jo metrolinjojen yksinkertaisella aikakaudella ja muistan sen yhä, nyt kun olen vaihtanut raitiovaunut busseihin ja lähijuniin. 

Tiedän, että järkevintä olisi vain luopua K-junasta Keravalle tai I-junasta lentoasemalle ja lopettaa olemasta katkera siitä, että näit Leijonakuninkaan ensimmäisen kerran pitkähiuksisen ja suurisilmäisen ystäväsi kanssa. Pitäisi unohtaa käsiesi tottuneet liikkeet vyötärölläni ja kietoa omat käteni vain sohvatyynyjen ympärille kun olen tyhjentänyt puolet vodkastani. Pitäisi taas kuulua jokaiselle ohikulkijalle ja samalla omistautua vain omille askelilleni, käyttää rahat keskustan ylikalliisiin kahviloihin eikä arvon lataamiseen matkakortille. Voisin olla se viisaampi ja nostaa tyynyn kasvoiltasi, mutta en tiedä olenko valmis kuulemaan sen, mitä tiedän että silloin sanoisit.

Sano se silti, kankaan ja untuvan läpi. Rikotuksi tuleminen ei ole minulle uusi tuttavuus.