paranoia

Yritin kirjoittaa hänestä.
Hänen äänestään ja hiuksistaan, kävelymatkaetäisyydestään. Yritin kirjoittaa hänen solakan selkänsä kaarista ja hengityksensä tahdista. Etsin niitä suortuvia peltikatoista ja t-paidoista joita ei tulisi mieleenikään ostaa. Ajattelen yökerhojen vilkkuvia valoja ja puolilleen tyhjiksi juotuja tuoppeja. Ajattelen sitä kirottua greippilonkeroa, joka ei olisi saanut häntä oksentamaan Kaivopuistossa vuoden 2014 vappuna. Ajattelen miten lakanasi pysyisivät suorina kun nukkuisitte vieretysten ja sikeästi, ja miten et tajuaisi laskea luomien määrää hänen olkapäillään.
Koetin kirjoittaa hänen sormiensa lakkaamattomista kynsistä joiden pituutta etsin merkeistä jotka eivät ole vielä piirtyneet ihollesi. Löysin kuitenkin sen mitä tuntisit, kun hän painaisi itseään tiukemmin vasten lanteitasi, naputtelisi play stationin ohjaimen nappuloita tottuneesti ja soittaisi iPhoneltasi johon minun et anna koskea juuri kaltaistasi musiikkia. Löysin sen jo viime syksynä, yönä jona pidättelin onnellisia kyyneleitä joilla olisin halunnut huuhtoa hien hartioiltasi.

Nyt kirjoitan kuinka hän saa sinut ymmärtämään, että kaikki ne epäilykseni ja murheeni joihin aikaa myöten turhauduit ja minä kasvoin kiinni, olivat vasten väitteitäsi todellisia. Hän saa sinut ymmärtämään, ja minulle riittää se, jos sekunniksi sinussa syntyy halu pyytää minulta anteeksi.