Tiedän että kevät tarkoittaa vuotavia silmiä, joko siitepölystä tai sydänsuruista ja huomaan kaipaavani sadetta. Sen jälkeen kun suostuu luopumaan, pitäisi alkaa itsekkyyden aika mutta aika on ollut yksi niitä määreitä, joiden kanssa en ole onnistunut löytämään yhteistä säveltä.
Hiljaa olen niellyt nöyryyttävän akateemisen kalkin ja opetellut kassahihnan ilmentymiä. Tutkinut laatikoista löytyvien lehtiöiden papereita, opetellut yhdistämään grammat huokoisuuteen ja pyhittänyt bussimatkoja Brian Molkolle. Olen nauttinut Hämeentiellä ja Helsinginkadulla auringosta ja monta kertaa liian isosta farkkutakistani, mutta kaipaan sadetta.
Kun sade nostattaa ilmaan katupölyn tuoksua voin kokea pysähtyneisyyden autuuden ja melankolian kaikista niistä kesistä joina haistoin sitä samaa onnellista tuoksua Aleksis Kiven kadulla parvekkeella, ja ne ajat jolloin vielä pyöräilin rannasta roskapankille ja kallion kusella kyllästetyt kulmat tuntuivat nykyistä enemmän kodilta.
