Kuluma

Tiedän että kevät tarkoittaa vuotavia silmiä, joko siitepölystä tai sydänsuruista ja huomaan  kaipaavani sadetta. Sen jälkeen kun suostuu luopumaan, pitäisi alkaa itsekkyyden aika mutta aika on ollut yksi niitä määreitä, joiden kanssa en ole onnistunut löytämään yhteistä säveltä.

Hiljaa olen niellyt nöyryyttävän akateemisen kalkin ja opetellut kassahihnan ilmentymiä. Tutkinut laatikoista löytyvien lehtiöiden papereita, opetellut yhdistämään grammat huokoisuuteen ja pyhittänyt bussimatkoja Brian Molkolle. Olen nauttinut Hämeentiellä ja Helsinginkadulla auringosta ja monta kertaa liian isosta farkkutakistani, mutta kaipaan sadetta.

Kun sade nostattaa ilmaan katupölyn tuoksua voin kokea pysähtyneisyyden autuuden ja melankolian kaikista niistä kesistä joina haistoin sitä samaa onnellista tuoksua Aleksis Kiven kadulla parvekkeella, ja ne ajat jolloin vielä pyöräilin rannasta roskapankille ja kallion kusella kyllästetyt kulmat tuntuivat nykyistä enemmän kodilta.

Krapula

Jälleen, kehoni on hytissyt peittojen seassa liiasta lämmöstä, käteni kahvista ja mieleni kaikista niistä kärrynpyöristä joita elämä on heittänyt. Ihmisistä hohkaa niin sekaisia suunnitelmia, uusi tuulia ja ihoilla kuultaa uusia sävyjä, murrettuja ja mattaisia sekä kiiltäviä helmiäisiä. Keneen täällä uskaltaisi tai saisi ripustautua? Ja kuinka pyytää anteeksi niistä hetkistä joina ihmiset kaatavat kuivaan multaani vettä, joka jää pinnalle vellomaan?

En tiedä, välillä seison itseni ulkopuolella ja koostun puhtaasta hedonismista. Hei, mistä löytäisi suurimman nautinnon? Syleistä, syljestä? Saa ehdottaa.

Suola

Luonteeseeni ei koskaan kuulunut, irrotus eikä unohdus eikä luonteeni muutu, vaikka ihmiset uurtavat minuun vuorotellen uria. En ole aiemmin koskaan ajatellut käveleväni Vantaalle vain kangaskengissä ja farkkutakissa, mutta sekin muuttui tänään Kumpulassa. Ensimmäisiä kertoja tapahtuu harvoin, sillä laastareiden pois repäiseminen on etusijalla kun valitaan mitä puristaa itsensä tekemään. Ajattelin aloittaa iholleni tukkimiehen kirjanpidon siitä, kuinka irtoamisen jälkeen, en vieläkään ole irrottanut. Kuinka hyväksynnän otettua vallan kaipauksen sormet silti yhä leikkivät hiuksillani.
Sinusta on ollut vaikea kirjoittaa, nyt kun kaikki johon lasketaan lupaukset ja hyväilyt on ohi.

paranoia

Yritin kirjoittaa hänestä.
Hänen äänestään ja hiuksistaan, kävelymatkaetäisyydestään. Yritin kirjoittaa hänen solakan selkänsä kaarista ja hengityksensä tahdista. Etsin niitä suortuvia peltikatoista ja t-paidoista joita ei tulisi mieleenikään ostaa. Ajattelen yökerhojen vilkkuvia valoja ja puolilleen tyhjiksi juotuja tuoppeja. Ajattelen sitä kirottua greippilonkeroa, joka ei olisi saanut häntä oksentamaan Kaivopuistossa vuoden 2014 vappuna. Ajattelen miten lakanasi pysyisivät suorina kun nukkuisitte vieretysten ja sikeästi, ja miten et tajuaisi laskea luomien määrää hänen olkapäillään.
Koetin kirjoittaa hänen sormiensa lakkaamattomista kynsistä joiden pituutta etsin merkeistä jotka eivät ole vielä piirtyneet ihollesi. Löysin kuitenkin sen mitä tuntisit, kun hän painaisi itseään tiukemmin vasten lanteitasi, naputtelisi play stationin ohjaimen nappuloita tottuneesti ja soittaisi iPhoneltasi johon minun et anna koskea juuri kaltaistasi musiikkia. Löysin sen jo viime syksynä, yönä jona pidättelin onnellisia kyyneleitä joilla olisin halunnut huuhtoa hien hartioiltasi.

Nyt kirjoitan kuinka hän saa sinut ymmärtämään, että kaikki ne epäilykseni ja murheeni joihin aikaa myöten turhauduit ja minä kasvoin kiinni, olivat vasten väitteitäsi todellisia. Hän saa sinut ymmärtämään, ja minulle riittää se, jos sekunniksi sinussa syntyy halu pyytää minulta anteeksi.

Aallonpohja

 Olen koettanut korjata itseäni vuoksesi, mutta se on johtanut vain insomniasta hypersomniaan hyppimiseen ja liian moneen maitokahviin. Maistan suussani musteen koska minulla on se paha tapa nuolla siveltimen kärkeä, käyttää oikotietä joka hitaasti pilaa harjakset. Olen ahneudessani syönyt sinulta ja itseltäni arvokkaita hetkiä joiden oksentaminen öisin sattuu, mutta bulimia ei ole minulle uusi tuttavuus. Minä osaan työntää sormia kurkkuun ja kakoa ylös vaivaavat tunteet ja muistot, vain katuakseni sitä myöhemmin. Opin sen jo metrolinjojen yksinkertaisella aikakaudella ja muistan sen yhä, nyt kun olen vaihtanut raitiovaunut busseihin ja lähijuniin. 

Tiedän, että järkevintä olisi vain luopua K-junasta Keravalle tai I-junasta lentoasemalle ja lopettaa olemasta katkera siitä, että näit Leijonakuninkaan ensimmäisen kerran pitkähiuksisen ja suurisilmäisen ystäväsi kanssa. Pitäisi unohtaa käsiesi tottuneet liikkeet vyötärölläni ja kietoa omat käteni vain sohvatyynyjen ympärille kun olen tyhjentänyt puolet vodkastani. Pitäisi taas kuulua jokaiselle ohikulkijalle ja samalla omistautua vain omille askelilleni, käyttää rahat keskustan ylikalliisiin kahviloihin eikä arvon lataamiseen matkakortille. Voisin olla se viisaampi ja nostaa tyynyn kasvoiltasi, mutta en tiedä olenko valmis kuulemaan sen, mitä tiedän että silloin sanoisit.

Sano se silti, kankaan ja untuvan läpi. Rikotuksi tuleminen ei ole minulle uusi tuttavuus.

Virheellisistä kontrolleista

Käteni tuoksuvat yhä kookokselta ystävältä lainatusta suihkugeelistä, mutta mieluummin tuoksuisin sinulta. Ehkä sinä kuitenkin nautit hukkuessasi kuumeeseen ja työhön, kun koetan laimentaa kaipaustani koroilla jotka juoksevat kaikkialle muualle kuin luoksesi. Kenties hitsauskipinöiden jättämät jäljet kihelmöivät ihollasi miltei kuten ne monet huulet joiden nimiä et koskaan vaivautunut kertomaan. Tahtoisin itsekkin palovammoja ja tumpatuista tupakoista tulleita renkaita käsiini ja ankkuroitua autuaan yhdentekevänä kasvottomien ihmisten hartioihin. Jättäisin vieraisiin lakanoihin hiuksiani ja antaisin pehmeyden vähitellen pudota pois vartalostani ja äänestäni, ja sinä puristaisit kovaa erinäisiä ja erimoisia lanteita aina tilaisuuden tullen autuaan väliinpitämättömänä. En soittaisi sinulle huomenna toivottaakseni hyvää ystävänpäivää eikä se tuntuisi minusta niin sanoinkuvaamattoman kipeältä kun tuntisin, miten vähän se ele sinulle merkitsisi.

Ikiliikkuja

Väsymys on tehnyt kodin sukkahousujeni nailoniin. Kehoni on kulkenut metroissa ja raitiovaunuissa, busseissa ja lähijunissa ristiin että rastiin sellaisella kiireellä, että uupumus on tarttunut kaulahuiviini. Olen kipittänyt jäisiä teitä matalissa koroissani, sipsuttanut että räntäillyt niin, että jalkani ovat menneet rakoille.
Olen yrittänyt jakaa itseni osasiin, mutta onnistumatta. Yritän elää monessa paikassa samaan aikaan, jakautua tasan kaikille halukkaille. Tahtomattani alan tunnustaa, että olen yhtenäinen olento, yksikössä. Yhdelle kerrallaan, yhden kerrallaan.
Arabianranta ei tunnu kodilta, mutta ei tuntunut Franzeninkatukaan. Kodilta tuntuu kun nukun patjalla kolmannessa kerroksessa Aleksis Kiven kadulla ja harmaa valo paistaa ikkunasta tai Hiekkaharjussa lumen tippuessa peltikatolta sumuisina aamuina hänen yhä nukkuessaan. Kodilta tuntuu Kallion Kirjasto ja Kulma Kuppila, Akateeminen Kirjakauppa, mikä vain missä tuoksuu tärpätille.
Niissä hetkissä olen vain minulle, vain minun.

90 astetta ikuisuuteen

Uutisissa kerrotiin sinä keväänä alppipuiston ammus- ja huumekätköistä. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt ihmisten ja alumiinitölkkien tulvaa kesällä, eikä jauhon ja sinapin katkuista lukiolaisten riehuntaa syksyllä.

Talvisin alppipuistossa on hiljaista.

Lumen tullen siellä on niin häkellyttävän hiljaista, että kun jalat saapuvat kivisten portaiden päähän, amfiteatterin korkeimaan kaarteesen on pakko pysähtyä. Muistan kuinka sitä kevättä edeltävänä talvena odotin sinua alppipuistossa. Odottaessani tein viimeisen muistamani kerran lumienkeleitä. Sormet kohmeessa ystävän isoäidin kutomista lapasista huolimatta. Ne harvat jotka kulkivat ohitseni koiran talutushihna kädessään katsoivat minua hetken kaukaa, sitten jatkoivat kulkuaan. Minä jatkoin lumienkeleitä. Muistan miltä näytit kun lähestyit. Pitkät hoikat jalkasi kannattelivat sen suuren ikiaikaisen, vahvasti tuoksuvan nahkatakkisi alla selkääsi, rintaasi ja hartioitasi. Viimeiseksi katseeni kohosi kiharoiden peittämään päähäsi. Muistan yhä miten raskailta ja karheilta kiharasi sormieni lomassa joskus tuntuivat ja varmaan tuntuisivat yhä, ellet olisi ajan myötä leikannut niitä pois.

Ikävöin sinua. salaisuuksiasi ja tunteitasi joista tiedän sinun kertoneen minulle ensimmäisenä. Ikävöin vikkeliä sormiasi ja sitä kuinka meidät molemmat teki onnelliseksi jokin niin yksinkertainen. Ikävöin sitä että päättömästi käveleminen on tarpeeksi. Ikävöin sitä että töölönlahti on tarpeeksi, pitkäsilta on tarpeeksi, pasilan asema on tarpeeksi. Karhunhalauksesi illan päätteeksi on tarpeeksi. Kumpikohan meistä oli ensimmäisenä se, jolle se kaikki ei enään ollutkaan tarpeeksi?

Kysyisin sinulta asioita joihin kaipaan vastauksia jos vain osaisin. Laitatko kahviisi edelleen hunajaa, vai onko sinulla enää aikaa edes kahville? Milloin voisin tulla katsomaan sinun tanssivan?

Muistan että alppipuisto ei koskaan ennen eikä jälkeen, näyttänyt niin kauniilta kuin silloin, kuin  kun istuimme sen kallioilla ja tiesimme, että olimme tulleet tiemme päähän.

Ikävöin sinua.

Armosta itselleen

 

Liekkisi vieressä,
lämmittelen käsiäni palovammoille saakka.
Luistasi rakensin häkin,
mutta se ei pitänyt mieltäni sille kuuluvassa ruumiissa.
Lepattavassa, kahvin tärisyytämässä ruumiissa,
jonka tarjoilen sinulle huonosti kiillotetulla hopealautasella