Väsymys on tehnyt kodin sukkahousujeni nailoniin. Kehoni on kulkenut metroissa ja raitiovaunuissa, busseissa ja lähijunissa ristiin että rastiin sellaisella kiireellä, että uupumus on tarttunut kaulahuiviini. Olen kipittänyt jäisiä teitä matalissa koroissani, sipsuttanut että räntäillyt niin, että jalkani ovat menneet rakoille.
Olen yrittänyt jakaa itseni osasiin, mutta onnistumatta. Yritän elää monessa paikassa samaan aikaan, jakautua tasan kaikille halukkaille. Tahtomattani alan tunnustaa, että olen yhtenäinen olento, yksikössä. Yhdelle kerrallaan, yhden kerrallaan.
Arabianranta ei tunnu kodilta, mutta ei tuntunut Franzeninkatukaan. Kodilta tuntuu kun nukun patjalla kolmannessa kerroksessa Aleksis Kiven kadulla ja harmaa valo paistaa ikkunasta tai Hiekkaharjussa lumen tippuessa peltikatolta sumuisina aamuina hänen yhä nukkuessaan. Kodilta tuntuu Kallion Kirjasto ja Kulma Kuppila, Akateeminen Kirjakauppa, mikä vain missä tuoksuu tärpätille.
Niissä hetkissä olen vain minulle, vain minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti